Hurjaltahan se tuntuu, kun yrittää kaikesta huolimatta olla reipas ja tehdä asioita vaikka kuinka on huono ja alavireinen olo. 

Perjantaina meille tuli koirakaverukset viikonloppu hoitoon; oma kasvattI Elli sekä Minni. Nämä ovat niin mukavia, kun ne solahtavat laumaan ihan kuin aina olisivat täällä olleet. Ei meidän lauma ole ollenkaan sitä mieltä, että eihän meille muita saa tulla. Koirat asettuvat hyvin taloksi ja kaikki sujuu sujuvasti omalla painollaan.

Lauantaina oli sydän ihan läkähtyä onnesta kun sisarukset Elli ja Amos alkoivat leikkimään. Eihän sitä valitettavasti kauan kestänyt, kun äiti koira päätti mennä väliin. Ja siihen loppui leikki. Huoh... Miksi olin tästä niin onnellinen? No Amos ei ole leikkinyt juuri koskaan minkään koiran kanssa vaan sen täytyy olla suuri ja jyrätä massallaan ja näyttää, että se määrää kaapin paikan. Onneksi Amos ei käy kiinnin mihinkään koiraan ellei toinen aloita. Se vaan käy yläpuolelle seisomaan ja murisee. On varmaan koirallekin aika raskasta olla se lauman suurin ja komein?! Välillä Amos kyllä intoutuu haastamaan meidän vanhuskoira Meren mukaan hippasille. Siinä kohtaa ääntä riittää, koska Mere vanhuksen pitää koko ajan komentaa nuorempaa urosta. Koskaan ei näiden leikki ole mennyt liian pitkälle. Amos lopettaa ajoissa ennenkuin Mere ihan tosissaan suuttuu.

Viikonloppuna järjestelyt sujuvat mallikkaasti. Jokainen koira tietää paikkansa ja osaa odottaa omaa vuoroaan. Oli sitten vuorossa ulkoilu, siellä ollaan kaikki yhtäaikaa. Ruokailussa järjestyksessä mennään omat ensin ja vieraat sitten, vieraat osaavat hienosti odottaa lupaa ennen ruokakipolle menoa. Nukkumaan mennessä narttukoirat tietävät, että nukkuvat samassa huoneessa ja urokset omassa huoneessa. Tämä kaikki on niin selvää ja simppeliä. Voisiko sanoa, että selviääköhän muut yhtä helposti?

Tulevana viikonloppuna on Hyvinkäällä ryhmänäyttely, jonne olen ilmoittanut molemmat mustat. Siellä onkin tuomari vaihtunut ja nyt sitten mietin, että menemmekö vai ei? Kepo kyllä ilmoitti, että mennään vaan koska kyseessä meille vuoden toiseksi viimeinen näyttely... Mutta epäilen kyllä, että harmistus on suuri, koska kyseessä on suomalainen naistuomari ja muistaakseni, hän ei näistä mustista juuri välitä... Kuuleehan ainakin totuuden mukaisen arvostelun  kummastakin mustasta. Lyhyt kuono, lyhyt kaula, pieni pää... Löytyvät varmaan arvosteluista? Katsotaan nyt miten oma mieli päättää lähteäkö vai ei?

Sitten on vielä tulossa Porvoon näyttely. Saa nähdä ehtiikö sielläkin tuomari vaihtua? Mutta tämä näyttely on ollut semmoinen melko vakio, koska se ei ole hirmuisen kaukana. Tätä ehdimme sitten vielä kerrata lisää, kun aikataulut ilmestyvät.

Jaksoin sentään imuroida, leipoa vähän, tehdä ruokaa lauantaina ja neuloa torkkupeittoa. Facebookissa hehkutin, että otan ehkä viiniä lasillisen, no en ottanut... Eipä tehnyt mieli. Mielessä painaa työt, jotka asettavat kyllä suurta painoa hartioille, koska paljon pitäisi tehdä ja aikaa on tosi vähän näihin tehtäviin. No ensi viikolla sitten tehdään niin paljon kuin jaksetaan!

Hyvää tulevaa viikkoa kaikille!