Eilen olisi äitini täyttänyt 88 vuotta... Vein haudalle kynttilän ja kerroin kuinka minulla on ikävä sad... Tuossa hetkessä muistiini palasi monen monta kertaa äidin iloinen hymy ja rakastava katse... mutta mehän tapaamme jossakin vaiheessa...

Elämäni on hyvin seesteistä vailla iloa ja onnea. Työt sujuvat ja kerta kerran jälkeen pakotan itseni aamulla töihin, työ on mukavaa, mutta nyt vaan ei kerta kaikkiaan jaksaisi tehdä mitään. Ainoa iloni taitaa olla lenkkeily koirien kanssa ja tuo Kepo... Käyn myös edelleen ratsastamassa, mutta se on jotenkin menettänyt merkitystään koska oma osaamiseni ei edisty vaan jauhaa paikallaan.

Auto kuume vaivaa Kepoa ja olemme kovasti etsineet sitä "oikeaa" autoa, kuitenkin se on vielä löytymättä.

Harrastukset ovat kuivuneet kokoon liian suurien epäonnistumisten kautta... Tuntuu siltä, että en ole toivottu missään, joten parempi on pysyä poissa kuin aina ruinata, että voisinkohan minäkin osallistua. En halua tuppautua minnekkään ja siksi olenkin poissa kuvioista. "Poissa kuvioista, poissa mielistä"...

Dinjolla on kaikenlaista muuta kuin epileptisiä kohtauksia. Ajatelkaa, niitä on ollut tänä vuonna vain kaksi kertaa, poikkeuksena se, että toisella kerralla kohtauksia oli kolme peräkkäin sad. Tuntuu vaan, että ei taida olla koira oikein onnellinen... Sekin asia taitaa olla mun päässä eikä koirassa... V..ttu...

Pääsispä jonnekin ihan muualle. Jättäis kaiken ja siirtyi erämaahan... erämökkiin... erakoksi...

Toivottavasti löytyy jotain, joka nostaa taas tästä suosta....