Kai se on todettava, että vanhuus ei tule yksin, koirallakaan.

Perjantaina Juno oli oksentanut kaksi kertaa matolle, kaiken mitä oli syönyt. Seuraavana aamuna oli Junolta tullut pissat eteisen matolle. Kellot alkoivat pikkuhiljaa soimaan... Lauantaina Juno oli vaisumpi, mutta en päässyt seuraamaan sen tilaa vasta kuin myöhään iltapäivällä. Lauantaina ei oksentelua, ei suurempia virtsankarkailuja. Ainoastaan juominen ja apaattinen olo oli lisääntynyt koirallamme. Eikä ruokakaan maistunut.

Sunnuntaina oksentelua... Apaattisuutta... Mielenrauha oli tiessään ja pelkäsimme pahinta. Koira ei syönyt mitään oli vain poissaoleva ja näytti siltä, että sillä on kauheasti kipuja. Illalla mittasin kuumeen, 39,1. Yö meni, olimme levottomia, koira jäi alas nukkumaan ja yöllä kolmen aikaan herätti minut vikinällään. Juno tahtoi yläkertaan meidän kanssamme. Laitoin valot rappukäytävään ja Juno tuli nukkumaan.

Maanantai aamuna mittasin kuumeen, kuumetta 39,9. Ruoka ei maistunut ja Juno oli edelleen apaattinen ja haluton. Päätin soittaa eläinlääkärille. Saimme ajan täksi päiväksi klo 16.40. Päivällä, kun tulin kotiin, mittasin kuumeen, se oli laskenut 39,2. Kävimme eläinlääkärissä. Otettiin verikokeita ja pissa seulottiin, kaikki suht kunnossa. Veressä näkyi lievää tulehdusta ja lääkärin tunnustellessa vatsaa niin eturauhasen kohdalla Juno ilmaisi kiputilan. Pissassa oli hieman verta, joten sulfa-kuuri ja kipulääkettä. Juno sai myös testosteronipiikin ja kolmen viikon päästä uuden. Illalla jo ruokakin maistui ja Juno oli paljon paljon pirteämpi.

Siinä jo ehdin monta kertaa ajatella, että nytkö jo joudun luopumaan ihanasta ja rakkaasta karvaturrista, mutta onneksi sen aika ei ole vielä......

Junon isä Gårdvarens Absolut II eli Abbe siirtyi lauantaina sateenkaarisillan toiselle puolelle. Ikää oli Abbelle ehtinyt kertyä 13 vuotta. Tässä Abben muistoa kunnioittaen... Kynttilä ikuisin liekein!