Täältä näkee sen, että ei se elämä aina helppoa ole. En ole saanut kirjoitettua mitään tänne...Kuulin jo kylillä,  että en enää kirjoita edes blogia, joten minusta ja laumasta ei kuulu mitään. Miksi kertoa kuulumisia kun niitä ei ole.

Kateellisena seuraan koiraihmisten harrastustouhuja ja treenejä. Seuraan surkeana sivusta, kun toiset pääsevät harrastamaan hevosten kanssa. Olen viimeaikoina havainnut oman saamattomuuteni. Mikään ei kiinnosta, minnekään ei huvita mennä, millään ei ole väliä... tämä on taas tätä kaamosmasennusta, joka puskee itsensä esiin jopa kesällä... Se ei kysy milloin saa tulla eikä se lähde pois jos pyydän. Kaipaan tiettyjä ihmisiä ja toivon, että he ottaisivat yhteyttä, mutta heillä on omat menonsa ja omat kiireensä. Ja itse en halua häiritä heitä tyhmillä ajatuksillani.

Oma elämäni on aika lailla sekaisin. Haluaisin elämältäni jotakin muuta, minullahan on vain yksi elämä...

Ihailen ihmisiä, jotka elävät elämäänsä ihan tosissaan, he suunnittelevat mitä loppuelämä tuo tullessaan ja mitä he voivat tehdä, että kaikki asiat olisivat toteutettavissa. Suuria suunnitelmia, suuria ajatuksia, suuria tekoja, mutta kaikki on mahdollista jos vaan uskoo ja luottaa. Mihin on hävinnyt minun  luottoni ja uskoni elämään? Mistä löytäisin kadonneen elämäni? 

Suuria ja vaikeita asioita, kun uusi vuosi alkaa...

Joulu oli ja meni... Luojalle kiitos, että se on taas ohi..Joulu on niin rankkaa aikaa, kun isäni sairastui silloin  monta vuotta sitten juuri ennen joulua. Sen jälkeen joulu ei ole kuulunut minun suosikkilistaani.

Koirien elämä on tavallisen tasaista. Lenkkeilyä, pihalla ulkoilua, syömistä, leikkimistä, hoitamista, hellimistä... Smillan kanssa mennään ehkä näyttelyihin ensi vuonna. Meren kanssa... puuhataan jotain... On vaan niin saamatonta tämän koiran omistajan elämä, joten tylsyys voi tarttua koiriinkin.

Koitan etsiä jotain piristävää sanottavaa, mutta kaikki hyvä juuttuu kurkkuun enkä löydä positiivisuutta... Anteeksi...