Paluu normaaliin epileptikkokoiran arkeen on täyttä tuskaa... Eilen (keskiviikkona) aavistelin pahinta. Seurailin Dinjon käyttäytymistä ja se vaikutti aika sekavalta. Ei halunnut asettua aloilleen vaan rauhattomasti kuljeskeli ympäri asuntoa. Vessasta tullessa huomasin Dinjon pään nykivän oikealle, kutsuin sitä ja sain vielä hetkeksi torjuttua kouristuskohtauksen. Siirryin kaikkien koirien kanssa ulos, laskin Meren ja Junon jo pihalle. Silloin se alkoi... Dinjo vaipui hiljaa maahan, alkoi kouristelemaan, silmät tuijottivat lasittuneina, suusta tuli vaahtoa, jalat sätkivät hurjaa vauhtia ja pää nyki. Koira makasi oikealla kyljellään, kohtaus kesti n. yhden minuutin. Rauhallisesti puhutellen sain Dinjon heräämään. Kävelimme pihalla ja kylmyydestä johtuen aika pian siirryimme sisätiloihin.

Koira oli hyvin väsynyt kohtauksen jälkeen ja se nukkuikin melkein koko illan.

Tänä aamuna klo 4.49 heräsimme koiran kaatumisääneen ja Dinjolla oli uusi kohtaus. Rauhoittelin voimakkaasti kouristelevaa koiraa oma sydän verta vuotaen, koska en pystynyt sitä auttamaan enempää... Kepo vei Dinjon ulos ja he palasivat pian sisään. Jatkoimme levotonta unensekaista löijymistä sängyllä... Tuska ja huono olo seurasivat meitä...

Tämän päivän suurimmat ajatukset ovat siinä, että kumpi on pahempi: Annan koiralleni lisää lääkettä, ehkä saamme kohtaukset kuriin ja koira kulkee melkein kuin muumio törmäillen esineisiin, horjahtelee, nukkuu raskaasti... Vai pidämmekö lääkeaineet samoissa määrissä, katselemme iloista hännänheiluttajaa, joka päivä toisensa perään saa kouristuskohtauksia??? Välillä tulee itku ja samalla mietin, että olisiko sittenkin Dinjon aika jo lähteä? Onhan se niin paljon kärsinyt... Mutta se on ihmisiä kohtaan niin ylen ystävällinen ja rakastettava. Suorastaan lumoava niillä suklaan ruskeilla silmillään...

Kaikkeahan ei voi saada ... Eihän???