Niin meni tammikuukin... Aivan liian nopeasti.

Tammikuun alku meni hoitaessa Smillan verikorvaa. Ensimmäiset puhdistukset olivat minulle aika kova pala, koska korvaa putsatessa se alkoi vuotaa verta... Yöäkk... Minä voin pahoin, jos näen luonnossa veren vuotoa, televisiosta voin katsella vaikka minkälaisia leikkauksia eikä yhtään huippaa tai tee pahaa. Mutta oman koiran korvan verenvuoto oli kyllä liikaa... Piti ihan keskeyttää puhdistus ja painaa pää polviin, että pää saisi hapellista verta eikä tarvitsisi kaatua lattialle. Huimaus meni ohi ja hammasta purren putsasin haavat. Onnistuin... jee! Korva saatiin hoidettua.

Hain myös Toko-kurssille Amoksen kanssa ja yllätys.. Pääsimme treeniporukkaan ja into piukeena olemme aloittaneet treenauksen. Tähtäimessä kilpailut. Katsotaan kuinka meidän käy? Eihän tuo Amos ole mikään nopein ja varmin koira tällä hetkellä suoritusten suhteen. Rauhassa tässä rakennetaan ja hyvältä aihoa ainakin vielä näyttää. Joka keskiviikko ilta suuntaamme hallille sisätreeniin. Meitä on kuusi koirakkoa ja muut tuntuvat olevan jo paljon pidemmällä, mutta me saamme oppia uusiin tehtäviin ja kotiläksyjen kanssa palaamme hallilta.

Kun hankin ensimmäisen hoffin, se oli Happylandian Diesel, musta uros, niin elämäni kirkastui kirjaimellisesti. Tuo musta ihanuus toi minun elämääni uutta potkua ja intoa. Tämä on alustus siihen, että nyt Happylandian kennel on saattanut maailmaan toisen hovawart pentueen. Tätä pentuetta kävimme sitten tyttäreni, hänen poikansa ja tyttären kihlattun kanssa katsomassa. Maailmaan oli syntynyt 15 uutta Happylandian hoffipentua, niin suloisia ja terhakoita pentuja. Minulla oli mielessä tietysti narttupennun hankinta, jolla olisin sitten voinut teettää vielä toisen pentueen oman kennelnimen suojiin. Pentu olisi pitänyt sijoittaa jonnekin, mutta olosuhteiden pakosta jouduin luopumaan tuosta suunnitelmasta. Vielä kylläkin ajatus harhailee niin, että aloitin Happylandiasta ja päättäisin Happylandiaan, mutta taitaa kyllä käydä niin, että Amos on meidän viimeinen hovawart. Alkaa tuota ikää olemaan sen verran, että ei taida jaksaa lenkkeillä enää ison koiran kanssa ja pikkukoirat eivät kuulu meidän elämään, valitettavasti.

Vuoden ensimmäinen näyttelykin tuli käytyä. Virolahden Harjussa oli ryhmänäyttely 18.1.2020, jonne olin ilmoittanut niin Smillan kuin Amoksen. Luonnollisesti Smillaa ei voinut näyttelyyn viedä korva operaation takia, joten matkaan lähti Amos. Kymmenen hovawarttia oli luettelon mukaan ilmoitettu ja muutama puuttui. Tuomarina oli Elena Ruskovaara. Tämä oli Amoksen ensi esiintyminen nuorten luokassa, tuloksena EH 1. Arvostelun voitte lukea tuolta oikealta; Amoksen arvostelut. Odotin kyllä parempaa tulosta, mutta ei, ei vieläkään. Tuomari kyllä kovasti kehui, että koirassa on paljon lupaavaa, kunhan se saa kehittyä lisää. Kiitos, eihän se tuossa hirmuisesti lohduttanut, mutta eikun uusia pettymyksiä kohti, jospa joskus onnistuisi?!

17.1.2020 töissä tunsin kurkkuni tosi kipeäksi, nieleminen oli hankalaa ja olo oli muutenkin kummallinen. Kotona sitten alkoi suuri lepäily, kuuman juominen ja kaikki mahdolliset flunssalääkkeet kehiin mitä meillä oli. Maanantaista keskiviikkoon sitten olin kotona, kuume ei noussut, mutta olin jo yskinyt ääneni pihalla. Minulla oli oikea viskibasso... Ei kyllä naurattanut. Torstaina aamusta suuntasin työterveyteen koska vasen silmäkin alkoi näyttää punaiselta. Terveydenhoitaja tutki ja kyseli ja varasi sitten ajan lääkärille. Lääkäri tutki ja määräsi silmään lääkkeet sekä yskään tabletteleja. Ja sairauslomaa torstaista sunnuntaihin. Olo ei parantunut ollenkaan ja maanantaina yritin saada aikaa työterveyteen, ei onnistunut! Ohjeena; ota yhteyttä julkiseen puoleen.

Soitin terveysasemalle ja sain ajan lääkäriin. Hän tutki tosi tarkasti ja hänen mielestään oikean keuhkon alaosassa kuului rahinaa, niinpä lähete keuhkoröntgeniin, samalla otettiin poskionteloista myös röntgenkuva. Epäilynä keuhkokuume. Verikokeitakin otettiin iso kasa. Sain antibioottikuurin, nenäsumutteen ja yskänlääkkeen (poretablettina). Ja sairauslomaa 27.1. - 4.2.2020, pitkä sairausloma jonka aikana minun pitäisi toipua. Tänään tätä tekstiä kirjoittaessani, en yski enää hirmuisesti, en niistä paljon, mutta kurkunpäässä tuntuu iso pala joka ei liiku ylös eikä alas, on vaikeaa niellä... Kurkku on hieman kipeä ja ääni sortuu välillä. Ei kuumetta! Olo ei siis ole järin hyvä. Tuo kahden viikon sairastaminen ilman kuumetta imee kyllä mehut isommastakin ihmisestä kuten minusta. Olen odottanut lausuntoa tuolta röntgenistä, mutta ei ole mitään kuulunut, joten oletan, että ei siellä keuhkoissa mitään vakavaa ole.

Nyt seuraan tilannetta, josko jo keskiviikkona pystyn palaamaan töihin vai mitä teen?