Saimme pitkän aikaa nauttia siitä, että Dinjolla ei ollut kohtauksia. Ihanaa aikaa vaikka koko ajan mietti, että milloin seuraava kohtaus tulee.

Tänään kello 13.30 Dinjo sai kohtauksen. Minä olin töissä ja Kepo kotona. Onneksi hän oli siinä vieressä. Kohtauksen kesto sitä samaa kuin aiemminkin eli n. minuutin. Siinä vierellä se tuntuu paljon, paljon pidemmältä ajalta. Kohtauksen jälkeen Dinjo oli kuulemma ollut aika sekaisin, etsi kovasti minua ja käveli päin esineitä ja seiniä. Ei meinannut rauhoittua. Eikä Kepo siinä kohtauksen aikana muistanut rauhoittavia suppoja Dinjolle, jotka tietysti olivat yläkerrassa ...

Tullessani työhuoneeseeni katsoin puhelintani ja näin, että Kepo oli soittanut kolme kertaa... En yleensä jätä puhelinta huoneeseeni, kun lähden syömään tai kahvitauolle, mutta nyt se unohtui... Mutta empä minä siinä olisi pahemmin pystynyt auttamaan koiraa enkä Kepoa. Kepon äänestä kuului hätä ja huoli ja armoton tuska. Siinä vaiheessa itsekin taas muistaa tämän synkän tosiasian, että sairaus on ja pysyy niin kauan kuin rakas Dinjo-koira on luonamme.

Kotiin päästyäni olen lellitellyt Dinjoa ja tietysti Junoa sekä Mereä, mutta eniten huomioita on nyt saanut Dinjo. Junokin taas ontuu etukäpälää, hieroskelin sitä ja pieni lääkekuuri on nyt meneillään. Joku revähdys taas on iskenyt. Päivä kerrallaan ja paljon lepoa niin eiköhän pian taas ole kunnossa. Ne taitavat olla näitä vanhemman koiran kulumia, jotka vaivaavat aina silloin tällöin.

Maanantaina sitten eläinlääkärille Dinjon kanssa. Katsotaan miltä veriarvot vaikuttavat.

Ensi viikolla on töitä neljä päivää, sitten alkaa pikkuinen loma. Töihin täytyisi palata joulun jälkeen, mutta mieliala tuntuu olevan sitä sorttia, että mielellään jättäisi työnteon niille, jotka sen ovat keksineetkin ...

Tässä vielä muutama kuva... Dinjon lempinukkuma-asento... Pää nojaa johonkin ja kuorsaus on desipeleiltään kovaa luokkaa

Niin ja sitten se minun eka pokaali...

12-vuotisen yhteistaipaleen ruusuja...