Johan tuota kohtauksetonta aikaa kuluikin aika kauan.

Tänä aamuna klo 5.08 sai Dinjo kouristuskohtauksen. Herätys taas mitä kaamein, tuo kynsien raapimisääni laminaattilattialla. Kohtaus oli aika rauhallisen oloinen, kesti hyvin vähän aikaa ja Dinjo toipui kohtauksesta äkkiä. Sain laitettua peräpuikot 2 kappaletta, mutta raittiin ilman ja ulkoilun kohdalla Dinjo suoritti rutiinityhjennyksen ja peräpuikot ulostettiin pihan nurkkaan. Hengähdin syvään ja luin aamulehteä, kunnes ... klo 5.55 seurasi uusi kohtaus.

Tämä oli aivan samantyyppinen kuin aiemmatkin, kuolaa, lasittunut katse, kouristelut, pissat alle, jalkojen pakkoliikkeet...... Niin kaameaa... Onhan näihin jo jotenkin tottunut, mutta aina olo on kohtausten jälkeen hyvin epätodellinen ja rauhaton. Niin minulla kuin koko laumalla.

Mere osaa hyvin ilmoittaa heti kohtauksen alkaessa, mutta sitten sitä saa työnnellä pois jaloista, kun pikkukoira on huolissaan Dinjon kouristeluista.

Töihin lähteminen tänään oli erityisen vaikeaa... 

Eilen kuulin uutisia Kepon käden tilanteesta ja ei kyllä mieltä lämmittänyt. Ranne ei toimi niinkuin pitäisi. Seuraava vaihtoehto kädelle on uusi leikkaus ja ranteen jäykistäminen. Alkaa Kepo itsekin olla tilanteeseen aika kyllästynyt ja huolissaan. Miten käy palaaminen työelämään? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan???

Minä itse en ole tuosta "masennussuosta" noussut, tuntuu koko ajan vaan pahemmalta, mitä pimeämpää ja syksyisempää ilma on niin ei kyllä mikään jaksa kiinnostaa eikä innostaa.

Tällaisessa mielentilassa on todella vaikeaa katsoa ihmisiä, jotka jaksavat päivästä toiseen hehkua ja löytävät pienistä asioista ne kaikkein parhaimmat hetket. Aina ollaan naama näkkärillä ja ilo huokuu koko olemuksesta... Onhan se hyvä, että toiset jaksavat. Ei kai tämä maailma pysyisi pystyssä, jos kaikki ihmiset olisivat koko ajan alavireisiä.

Tämä syysaika on taas verenpaineen seuranta-aikaa ja labraankin pitäisi varata aika. Verenpaineet ovat näinä muutamana päivänä paljastaneet ikävän seikan. Alapaine on melkein joka mittauksessa yli 100... Plääh, sekin vielä! Minullahan on lääkitys ollut jo monta vuotta.

Ehkä nyt olisi aika irrouttautua ja etsiä se mökki jostain jonne pääsisin huilamaan ihan kokonaan. Vailla naapureita, jotka nekin saavat verenpaineet tappiin asti.