Tätä elämää kun elää täysin tunteilla niin ne joskus sattuvat pahasti omaan nilkkaan. Viime yön raastavan painajaisen jälkeen on ollut tosi levoton olo. Liekö yksi syy tuolla taivaalla loistava kuu, joka kasvaa pian täyteen pyöreyteensä.

Viime yön unessa kadotimme nuoremman koiramme Dinjon. Olimme lenkillä tuossa läheisessä kaupunginosassa, kun pian huomasin olevani ilman Dinjoa. Huutelimme Dinjoa nimeltä, kyselimme ihmisiltä ja kauhukuvat auton alle jääneestä koirasta kasvoi mieleeni. Seuraavan päivän aikana laajensimme etsintöjä, kävelimme monia kilometrejä, tuskailimme, huhuilimme...turhaan. Mistään ei löytynyt pienintäkään vinkkiä koiramme olinpaikasta.

Minä näin mielessäni ihmisiä, jotka houkuttelivat tosi ihmisrakasta koiraamme ja veivät sen kotiinsa edes aikomatta etsiä oikeita omistajia. Onhan Dinjo tosi sosiaalinen ja ystävällinen kaikenlaisille ihmiselle. Minun sisälläni kasvoi pelko ja kauhu. Näenkö enää koskaan meille niin rakasta koiraamme.

Unessa kuljimme kylällä ja puiden siimeksessä näin lauman mustia koiria. Sisälläni kuohui ja kutsuin Dinjoa nimeltä. Kukaan koirista ei reagoinut minuun toivotulla tavalla. Mietin, että oliko aikaa jo kulunut liikaa eikä Dinjo enää tunnistanut meitä. Jaloissani pyöri neljä mustaa hovawarttia, kenellä oli missäkin tassussa valkoista. Katsoin kaikki koirat läpi ja olin jo tunnistavani yhden, mutta sillä oli myös etutassussa valkoista. Dinjolla on vain yhdessä takajalassa valkoisia karvoja. Nyt suurempi tuska puristi rintaani.

Missä on koirani? Miksi en löydä sitä? Mitä sille on oikeasti tapahtunut?

Ja sitten...piip piip piip piip... Puhelimen herätys keskeytti painajaisunen. Luojan kiitos! Molemmat koirat olivat lähellä, enkä ollut hukannut niistä kumpaakaan. Ette usko mikä helpotuksen tunne valtasi minut!

Parempien unien toivossa toivotan kaikille hyvää alkavaa viikkoa!!!!