Mennyt aika ei koskaan enää palaa. Se on todettava jälleen kerran.

Viimeinen kirjoitukseni on heinäkuulta, jolloin vietin koirien kanssa ihanan viikon mökillä järven rannalla. Se hiljentyminen ja itsekseen olo on jotain sanoin kuvaamatonta. Tässä parisuhteessa aina mietin, kuinka tuo kanssani elävä kaksilahkeinen jaksaa minun ainaista kiukuttelua. Tuntuu siis, että olen koko ajan huonolla tuulella... Ja tämä syksyinen masennus, se taas nostaa päätään. Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta, ei jaksaisi lähteä mihinkään ja varsinkaan kuulla joltakin, kuinka hyvin heillä menee.

Olen nyt lukenut facebookista hienoista näyttelytuloksista, joita ystäväni ovat saavuttaneet koiriensa kanssa.. Olen onnellinen heidän puolestaan, mutta pienen pieni kateus asuu rinnassani... Miksen minä koskaan onnistu koirani kanssa? Minulla on kuitenkin hieno koira ja niin upealuontoinen, mutta eihän se tuomarin silmää ja mieltä välttämättä liikuta niin paljon, että pääsisimme pidemmälle. Ulkomaan matkat ovat poissuljettuja juttuja, koska kielitaitoni on huono enkä edes uskalla lähteä suomen rajojen ulkopuolelle. Tarvitsisin sellaisen ihmisen matkaan, joka pystyy viemään minut läpi rajojen ja kertomaan mitä minulle puhutaan... Eli eihän se onnistu! Olen niin saamaton...

Suuri surukin kohtasi minua ja valmentajaani Merviä. Meillähän oli ylläpidossa ja koulutuksessa mahtava viisivuotias Valpuri tamma. Valpuri pääsi laitumelle juuri ennen juhannusta ja se sai viettää upeat viisi viikkoa laitumella kahden hevoskaverin kanssa. Kun laitumelta Valpuri siirtyi uuteen talliin ja entiset ongelmat hevosen herkän vatsan kanssa palasivat, kunnes... 26.9.2017 Valpuri lähti viimeiselle matkalleen. Se lopetettiin yllättävän kovien vatsakipujen takia ja siihen ei enää auttanut mikään... Se tuska, joka siitä jäi kulkee vieläkin mukana...

Yritän käydä kaksi kertaa viikossa ratsastamassa vuokrahevosella, mutta tämä ikävä ja tuska, se häiritsee niin paljon, että en tiedä kuinka kauan jaksan... Kaikki ne muistot joita Valpurin kanssa koettiin heräävät aina kun menen tallille. En ikinä olisi uskonut, että vuosi tamma ystävän kanssa jättäisi näin pahat jäljet sydämeen. Ikävä on suuri ja tuskainen!

Työelämässä lasken vain kuukausia ja vuosia, jotta pääsisin pois tuosta oravanpyörästä. Tuntuu, että sielläkin alkaa kaikenlaiset virheet ilmaantua ja pelkään, että milloin teen jotakin peruuttamatonta, josta ei tule mitään kiitoksia...

Nyt on vaan niin vaikeaa...