Näitä tuskaisia päiviä on ollut paljon, mutta tämä päivä nousi listaykköseksi heti torstain tapahtumien jälkeen...

Palataan ensin vuoteen 1991... Minulla oli elämäni ensimmäinen oma rotukoira. Näyttelykehään piti päästä kokeilemaan, millaista tuo outo ja uusi maailma oikein on? Kivaa se oli... Siitä alkoi jokavuotiset näyttelytapahtumat, joista en yhtään vaihtaisi pois. Jokainen näyttely on tuonut uusia kokemuksia, uusia ystäviä ja hurjasti mukavaa yhdessäoloa koirien ja minun "keponi" kanssa. Ollaan koettu yhtä ja toista yhdessä. Tämä on meidän juttu Hymy! Näyttelyissä on kierretty vuosittain n. 8 - 12 kertaa. Eli ei mitään joka viikonloppuista rumbaa, vaan sopivassa määrin ja sopivia viikonloppuja. Olemme yhdessä niistä nauttineet!

Olin siis ilmoittanut Junon Haminan näyttelyyn, tällä on yleensä korkattu tuleva näyttelykausi. Torstai-iltana Juno kisaili poikansa Dinjon kanssa pihalla totuttuun tapaansa... Sitten se alkoi ontua... Rajoitimme liikunnan minimiin, jotta koira toipuisi lauantain näyttelyyn, mutta toisin kävi. Ontuminen jatkui ja jatkui. Soitin perjantaina eläinlääkärille ja maanantaina menemme tutkimuksiin... Hampaat on tutkittu ja olen todennut, että siellä on yksi poistettava hammas... Niin totuushan on myös se, että Junon emä alkoi ontua ja kahden viikon päästä tämä koira siirtyi vihreimmille niityille, diagnoosina luusyöpä... Itku.

Olo on tyhjä ja nuutunut... Se mitä minä joka vuosi odotan innoissani, ei toteutunutkaan. Nämä näyttelytoiminnat ovat se pääasia, joita koirien kanssa haluaisin harrastaa. Myös palveluskoirakisat sekä toko olisivat mieleeni, mutta omien koirien tämän hetkinen taso alkaa olla aika minimissään. Pahus sentään Otsan rypistys...

Harmittaa myöntää, mutta "kateellisena" katselen ja ihailen muiden tuloksia tuolta nettimaailmasta, kumpa minäkin voisin harrastaa ja toteuttaa koirien kanssa kaikkea mukavaa. Ovathan ne kuuluneet elämääni pian yli kolmekymmentä vuotta...