Niin se vaan menee, että kun ihminen tulee vanhaksi niin hänestä joutuu luopumaan frown...

Vielä jonkin aikaa saamme elää rakkaan Äitimme kanssa, mutta kuinka kauan niin sitä ei tiedä kukaan. Äiti on nyt ollut sairaalassa kohta kolme viikkoa, nyt hänellä on todettu epilepsia, joka aiheuttaa useita kohtauksia vuorokauden aikana. Kohtaukset ovat melko huomaamattomia. Tämä epileptinen myrsky tapahtuu suuressa osin aivoissa. Äiti ei näe, hän puhuu muutamia sanoja, makaa sängyssä ja kuihtuu kuin kedon kaunein kukka syksyllä. Kysyessä onko hänellä tuskia, hän vastaa hiljaa "ei"...

Tämä on tuo suurin syy, miksi en ole kirjoitellut blogiin... Elämme päivän ja hetken kerrallaan. Siskoni oli käynyt isämme haudalla ja kertonut isälle, että äiti on tulossa, joten hänen täytyy mennä vastaanottamaan äiti...

Niin raskasta on luopuminen, mutta pitkä elämä on antanut Äidille paljon kaikkea kaunista, lokakuussa Äiti täyttäisi 88 vuotta. Suru murtaa sydämiämme ja tuska, se kaivertaa ja kaivertaa...

Koittakaa jaksaa ja palatkaa silloin tällöin katsomaan, koska jaksan kertoa koiramaailmamme elämää...

Nyt Tove Janssonin sanoja lainaten:

"Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
on yöllä kamalaakin kamalampi, päivällä toisin päin."