Nyt vasta uskallan istua tähän koneen ääreen ja kertoa kuulumiset.

Leikkaus on ohi, minut leikattiin keskiviikkona klo 12.00 alkaen, kotiin pääsin klo 16.00. Pahoinvointia oli jo poliklinikalla ja vielä kotona pahoinvointi jatkui. Yöllä sänkyni vieressä ilmoittautui tasaisin väliajoin "yöhoitaja" koirani Dinjo, se varmisteli, että onko kaikki ok? Kun kerroin sille, että voin ok ja että koira voi jatkaa uniaan, niin rauhallisesti koirani asettui kerälle siihen sänkyni viereen. Ihana otus : )
Juno taas kierteli ja kaarteli ja välillä kävi lähempänä tarkistamassa, että onko tuo meidän emäntä ja miksi se ei liiku juuri minnekkään?! 

Isäntä on kiitettävästi hoitanut minua! Oikein olo on kuin prinsessalla, kaikesta huolehditaan ja kaikkea tarjotaan. Mutta... tämä tuska, joka on koko ajan läsnä, se on kamalaa... Leikkaushaava on n. kymmensenttinen, kuusi tikkiä tuossa vatsan seutuvilla. Yskiminen sattuu, aivastaminen sattuu hel...tisti, niistää pitää hillitysti, vessassa käynti on täynnä hikeä ja kyyneleitä. Leikkauksessa laitettiin haavan alle tukiverkkoa ja se on tikattu tuonne kaiken moskan sekaan. Nämä sisällä olevat tikit varmaan puristavat ja nipistävät. Voin istua vain hetken, koska pian alkaa raastava kipu, sitten seistään tai ollaan makuulla vähän aikaa. Yöllä uskallan jo yrittää maata kyljelläni. Toivon ettei näitä leikkauksia tarvitse usein kokea...

Isäntä pesi pyykkiä, minä halusin auttaa ja laitoin pyykit kuivumaan matalille kuivaustelineille. Dinjo auttoi minua, kun sukkia putoili sieltä pyykin seasta lattialle. Minä en pysty kumartumaan, joten pyysin koiraani antamaan pudonneet sukat minulle. Se teki sen loistavasti, ihana auttaja! Koko ajan se seuraa minua katseellaan ja tarkasti tutkii liikkumistani. Kun istun paikallani jossakin, niin vähän väliä koira katsoo suoraan silmien kuin kysyen: "Onko kaikki hyvin?"

Terveisiä kaikille ja kiitos tsemppauksista!

Ensi viikolla poistetaan tikit ja Dinjokin lähtee käymään siellä eläinlääkärillä.