Ei ole koskaan tuntunut näin vaikealta... Joka päivä kaipaan ja ikävöin Dinjoa. Suru puristaa rinnassa ja ilman vetäminen keuhkoihin, se sattuu. Tuntuu, että minulla ei olisi oikeutta jatkaa eteenpäin. Tiedän, että nämä ajatukset ovat vääriä, mutta antakaa minun surra. Tämä vie vaan paljon kauemmin kuin kuvittelin.

Joka päivä jonka saimme Dinjon kanssa viettää oli meille pieni lottovoitto. Tiesimme, että loppu on tulossa, mutta silti se tuli liian aikaisin. Me elimme Dinjolle, mutta viimeiset puoli vuotta elimme täysin Dinjolle. Se sai kaikkea mahdollista mukavaa, se sai olla ulkona silloin kun tahtoi. Lenkille mentiin joka päivä ja nautimme... Vain minä ja Dinjo. Välillä myös Smilla pääsi mukaan. Kotona emme kieltäneet Dinjolta juuri mitään, mutta eihän sitä tarvinnut kieltääkään. Dinjo tasan tarkkaan tiesi mitä saa tehdä ja mitä ei. Juuri äsken katsoin vanhoja kuvia tuosta mustasta kullanmurusta... Ja niinhän siinä käy, kyynel jos toinenkin vierii poskelle ja itkusta ei meinaa tulla loppua.

Seurailen muidenkin hoffivanhusten elämää ja kauhulla odotan hetkeä, jolloin luen seuraavaa R.I.P. ilmoitusta. Voin siinä hetkessä jakaa kyyneleeni pitkin maailmaa ja toivoa, että joku niistä auttaisi heitä, jotka joutuvat rakkaista lemmikeistään luopumaan.

Kun Dinjo lähti oli pöytäkeskustelussa jälleen aiheena... Ei pentua enää ikinä! Luopuminen on niin raskasta, mutta Dammyn jälkeen tuli Juno, Junon poika Dinjo sitten Mere ja viimeiseksi Smilla. Olen jo osasta joutunut luopumaan ja edessä on vielä monta kyyneltä näille, jotka vielä kulkevat kanssamme.

Tähän ei vaan totu, eikä varmaan pidä tottuakaan! Päätös on aina vaikea ja raskas, mutta se on viimeinen kiitos rakkaalle lemmikille, että tietää milloin se hetki on koittanut.

KIITOS DINJO, hyvistä hetkistä!!!!!!!

Kuvia%20maalis-touko%20016.jpgPuhelimesta%20023.jpgDinjo%208%20vuotta%2029.3%20%2818%29.jpg