Ensimmäisestä potkukelkka keikasta en kirjoitellut mitään tänne blogistaniaan. Facebookissa mainitsin asian ja kohta poistin kirjoituksen... En vaan tiedä miksi tuo ei oikein innosta, kivempaa täällä on kirjuutella, kun ei koskaan tiedä kuka tulee kommentoimaan wink.

Siis ensimmäisen potkukelkkailun tein Meren kanssa viime viikolla. Ajattelin, että mitähän siitäkin tulee. Itse en ole missään huippukunnossa joten mielessäni päätin lyhyestä kelkkailusta. Mentiin ihan paikallistietä pitkin ja Mere sai veto-opetusta. Eipä pojalla kauan mennyt kun mentii niin että hippulat vinkui. Alamäessä oli pakko panna jalka jarruksi, kun tuntui siltä, että pian noustaan lentoon. Arvatkaa pelottiko...Kyllä...indecision... Kokeilu sujui hyvin ja ajattelin, että tätä kokeillaan uudestaan. Yes!

Tänään sitten rankan työpäivän jälkeen oli saatava muuta ajateltavaa ja Mere valjaisiin ja uuteen seikkailuun. Matkana sama mikä viimeksikin ja nyt löytyi potkukelkan jalasten alle ikäviä hiekkakokkareita... Jarru toimi siis ihan itsestään. Mere oli nyt asennoitunut ihan eri tavalla, kun tiesi että eteenpäin mennään ja emäntä tulee perässä. Koira oikein intoutui juoksemaan rauhallista samaa vauhtia ja veti minua. Kokemus oli kerrassaan mukava laugh.

Vähästä sitä ihminen ammentaa jotain iloista elämäänsä. Kivaa oli ja ehkä seuraava lenkki on jo pidempi ellei kevät ehdi väliin...