Niin se viikonloppu taas meni. Koirien kanssa normaalikuvioita, ei mitään ihmeellistä. Rauhallisesti nuo koirakokelaat antavat emännän nukkua pitkään ja hartaasti. Nousin ylös vasta klo 9.30.

Tänään oli taas tallipäivä. Sain ottaa hevosenhoidon lunkisti koska Mari tyttäreni tuli myös puuhastelemaan hevostouhuja. Olin varannut ratsuttajan paikalle ja hän läpiratsasti meidän tamma-mamman. Sitten oli Marin vuoro kiivetä selkään ja saada uusia apuja ylivirkeän ratsun käsittelyyn. Oli upeaa nähdä kuinka Marille avautui uusia ikkunoita, joista hän sai ammentaa apuja hevosen ratsastamiseen. Jos äiti niitä olisi yrittänyt ohjeistaa, niin melko pian olisi äiti saanut väistyä takavasemmalle. Eihän äidit osaa sillai niinkuin kokeneemmat vaikkakin paljon nuoremmat ratsuttajat. Hyvin tuo ratsastus sujui ja sekä hevonen, että ratsastaja vaikuttivat tyytyväisiltä.

Mitä taas minuun tulee niin mieliala on alkanut ällöttävän edestakaisin seilaamisen. Välillä elämä hymyilee ja kaikki on hyvin. Sitten pudotaan kovaa alas ja tömähdetään alamaailman lumoihin niin, että ei osata tervehtiä ketään saatikka näyttää iloiselta ulos, huh... Pois se minusta silloin kun huolet painavat hartioita. Minä olen itse pääpiru silloin kun päivä kääntyy huonon puolelle... Paskaa... Sitä tuntuu silloin satavan kaikkien päälle. Jälkeenpäin hävettää ja joutuu pyytelemään anteeksi niiltä joita on kohdellut huonosti... V..ttu miten olotila voi rassata ihmistä.

Huomenna alkaa viimeisen työviikon ankara kiristys... Miten saada kaikki ne asiat kuntoon joita on suunnitellut tekevänsä ennen lomaa??? Täytyy tehdä kaikki mitä voi ja loput jättää tekemättä, näinhän ne muutkin tekevät, eikös vaan???

Huomenna taas tallille. Siellä saa ajatukset kyytiä, kun puuhailee hevosensa parissa. Kaikenlaista vääntöä on tiedossa kun yksin porhaltaa menemään tuon puoliverisen matkassa. Odotan innolla että pääsen hyppelemään esteitä... Jahka se aika joskus koittaa...