Kyllä nyt osaa sapettaa... En ole aikaisemmin pystynyt kirjoittamaan, en tiedä kuinka asioita muotoilisin sanoiksi. Tunteet velloo ja paha olo pyrkii ulos sisuskaluista.

Torstaina lähdin Junon ja Dinjon kanssa koirakoulukentälle (koulutuksissa on nyt tauko, joten kenttä on vapaassa käytössämme). Tarkoituksena ottaa ihan pienet tottisharkat molempien koirien kanssa. Kaiken järjen mukaan minun "ehkä" pitäisi osata kouluttaa, mutta nyt tuntui että kaikki luetut, toisilta opitut ja katselemalla sekä kokeilemalla haetut asiat eivät todellakaan toimi niinkuin pitäisi. Löin päätäni seinään, varmasti semmoiseen betoniseen.

Junon mielenkiinto oli maan usvaisissa tuoksuissa. Koira ei kuullut, ei nähnyt mitään, ei edes kunnolla huomannut minua. Totesin että takaisin autoon koko paketti, en menetä hermojani Junon nähden. Koiran vaihto. Innoissani ajattelin, että nyt kyllä onnistutaan ja tehdään Dinjon kanssa muutama hauska seuraamiskuvio sekä ihan vaan sivulle asettumista.

Ensinnäkin koiran saaminen rauhallisesti autosta oli kymmenen minuutin väsytystaistelu. Olin laittanut Dinjolle häkin autoon, jotta se ei enää teloisi itseään hyppimisellä. Häkistä pois pääsy olisi pitänyt tapahtua Dinjon ehdoilla, mutta minä olen laumassa se joka päättää, joten sitten taisteltiin. Siinä rytäkässä tuli mustelmia, nirhamia, verisuoni katkesi sormesta, mutta hei... Mä voitin! Koira tuli lopulta rauhallisesti ulos. Huh...

Kentälle. Siellä sitä pientä seuraamista... "Seuraamista", ehei, ei puhettakaan. Dinjo päätti tehdä mitä mieleen juolahtaa, kostikohan yhteistä taisteluamme. Kyllä varmaan... Itkua pidätellen, mielessäni laskin sataan, annoin koiralle käskyn: "Autoon!". Siihen loppui yhteinen torstain tottistelu... Harmittaa. Sinä iltana kaikki oli aivan päivän selvää. Lopetan koirien kouluttamisen, lopetan koulutusohjaajan tehtävät (jos en saa omia koiria ruotuun, niin kuinka voisin muitakaan opettaa???), lopetan koko fuc...ing koiratouhut... : (

Annas olla, yö kului, perjantai päivä kului. Mielessä pyöri epäonnistumiseni. Illalla päätin lenkittää ensin Junon ja veteraani Dammyn ja lähteä sitten kaupunkiin kävelylle Dinjon kanssa. Parkkeerasin auton, samantien alkoi meteli takaosastossa: "Tahtoo ulos...Tahtoo heti ulos...Mä haluun täältä...Viu viiu viu...". Jep jep. Pienen taistelun jälkeen pääsi koira ulos, ei tarvinnut väsyttää, hyvin onnistuttiin. Kävelyä puistossa, kävelyä, kaduilla, ihmisten ohituksia... kumpa olisitte nähneet, tuo mallikelpoinen nuori koira kulki kauniisti välillä jopa seurasi sivullani... Hmmm... Ihme koira. Pääsimme jopa pienen matkan linja-auton kyydissä ja herra käyttäytyi siivosti. Tämän jälkeen pisteet ehkä hieman taas nousivat.

Kaiken kokemuksen jälkeen olen edelleen epävarma, saanko koskaan koulutettua jotakin koiraa mieleisekseni, että pääsisin johonkin kisaan koirani kanssa ja voisin ylpeänä esitellä kuinka hyvin meillä yhteistyö toimii...

Moni varmaan ajattelee tässä vaiheessa, että on myös ohjaajan motivaatiosta kiinni kuinka paljon jaksaa tehdä koiran kanssa. Pienillä lyhyillä treeneillä, jotka tehdään usein, saadaan varmasti aikaan hyvää tulosta, mutta mistä saa kiinni siitä kipinästä, jotta osaisi pyytää/vaatia koiraltaan näitä hienoja tottelevaisuus liikkeitä. Olisipa oikeasti joku, joka ohjaisi eteenpäin kohti parempaa tulosta. Vielä jos se joku saisi minutkin liikkeelle niin ...