Tämä on kyllä nyt hankalampaa kuin koskaan ...

On vaikeaa purkaa useamman vuoden ajan kertynyttä taakkaa, kun ei tiedä mistä aloittaa... Esimies soittaa ehkä kerran viikossa, toivottelee tsemppiä ja kyselee, että milloin olisit valmis aloittamaan työt?! Kumpa tietäisin... Hänen mielestään sairasloman pitkittäminen johtaa siihen, että työhönpaluu on aina vaikeampaa... Osaltaan totta, itse en osaa ajatella asiaa noin.

Minun pitäisi tehdä päätöksiä yksityiselämän suhteen, mutta kuinka kerron sen kaikille läheisilleni? Saanko osakseni haukut vai kannustetaanko näihin päätöksiin? Toisaalta, mitä se kenellekkään kuuluu mitä teen. Päätökset minun on kuitenkin tehtävä itse. Saanhan varmaan erilaisia mielipiteitä ja uutta näkökulmaa asioihin, jos keskustelen niistä muiden kanssa... Niin, että SOU WHAT???

Koirien kanssa elämä jatkuu... Lenkkiä, ulkoilua ja koirien hoitoa, se kuuluu päiviini. Olisi ihanaa, kun ei tarvitsisi miettiä töihin lähtöä vaan voisi olla kotona kaiken aikaa... Olen miettinyt koiranäyttelyitä, mutta Mere on niin hirmuisen hankala, kun ruvetaan juoksemaan kehässä muiden koirien kanssa. Eikä se oikein halua esiintyä. Se vaan alkaa riehua ja rähjätä sekä puree hihnaa... Liikkumisesta ei tule mitään ja saan hävetä silmät päästäni tämän yksilön kanssa, siitä vaan löytyy sitä poweria, prkle...

Dinjolle sain varattua CT-kuvaukseen ajan, siitä sitten myöhemmin. Ihan pelottaa, löytyykö jotakin kamalaa. Näen erilaisia oireita koirassani ja hirvittää ajatuskin, että joutuisin luopumaan siitä ennenkuin se ehtii saavuttaa koiran vanhuusiän . Tämä on tätä koiranomistajan arkea. Joudumme luopumaan rakkaistamme jossakin vaiheessa ja aina se vaihe on yhtä hankalaa.

Minulla on huomenna lääkäri ja tarkistetaan lääkitystä sekä sairaslomaa... Pelottaa sekin...

Ollaan selvitty joulusta ... uudesta vuodesta ... elämästä (toistaiseksi)...

Minulle on lisätty lääkkeitä, kohta voin varmasti sanoa nappi vai kepponen ... Öinen uni jää huomattavan levottomaksi. Näen joka yö painajaisia, milloin on työkaverit kiirehtimässä töiden valmistumista, milloin koirille käy kauhea onnettomuus, milloin itselle tapahtuu jotakin kauheaa... Huh... Raskainta tässä on se, että tuntuu vaikeammalta kuin koskaan nousta täältä masennus-suosta......

Tänään tehtiin hoitosuunnitelma, joka tarkastetaan kolmen kuukauden kuluttua. Minun voimavaroja lisääviä tekijöitä ovat: koirat, hevoset ja oma auto (on mahdollisuus lähteä ja tulla milloin vain haluaa)...

Ystävät... Niitä on tullut ja mennyt, pysyvät voimavaroja tuovat ihmissuhteet ovat jotenkin vaan jääneet rakentumatta. Samaa linjaa kulkee oma Keponi, hänelläkään ei ihan huimasti noita ystäviä ole... Olemmeko erakoituneet??? Lapset perheineen pitävät yhteyksiä ja heiltä saan paljon tukea, mutta... Eihän sitä läheisiään haluaisi vetää näihin huonoihin fiiliksiin... Kai siksi olen jättänyt vierailut sisarteni luona, kun en heitä haluaisi omilla murheillani rasittaa. Saisinko sieltä sitä tarvittavaa voimaa vai tuleeko harteille lisätaakkaa?! Onhan kaikki sisareni ja veljeni minua vanhempia, joten vanhuus alkaa koputella heidän hartioillaan niillä inhottavilla vanhuuden vaivoilla... Koittakaahan kestää Rakkaat!

Koirat; ovat saaneet enemmän emännän huomiota kuin koskaan ennen. Makaan lattialla selälläni koirien vieressä ja kukin vuorollaan yrittää ehtiä minun rapsuttavan käteni alle... Niistä näkee, että mulla on paha olo... Mere varsinkin tulee ykskaks yllättäen eteeni ja katsoo kaihoisilla silmillään ja kerjää huomiota... Välillä työnnän sen pois, mutta se palaa hetken kuluttua uudelleen ja auta armias, jos pyydän sitä luokseni, niin riemu on silloin ihan rajaton. Myös Dinjo on aistinut ahdistukseni... Kauniin ruskeilla silmillään ja lempeällä ilmeellään häntää heiluttaen se hipsii luokseni, hellästi lipaisee leukaani kuin sanoen: "Älä ole pahoillasi, kyllä sinä selviät, selviänhän minäkin tämän oman epilepsiani kanssa" ja jää eteeni istumaan tai painautuu maahan jalkojeni juureen...

Koirat ovat niin ihania!!!!!

Hyvää Uutta Vuotta 2012!

Happy New Year 2012!

Gott Nytt År 2012!

Ein Frohes Neues Jahr 2012!

Head Uut Aastat 2012!

Nyt on pakko jo uskoa, että jos edellinen kohtaus on lievä, niin uusi kohtaus on tulossa ja se on samanlainen kuin muut aiemmat kohtaukset ...

Tänään kello 13.18 Dinjo sai uuden kouristuskohtauksen. Kohtaus oli noin kahden minuutin pituinen, kouristeluja, lasittunut katse, kuolan ja pissan eritystä ja sydän, se takoi aivan kauheaa vauhtia... Sain laitettua kaksi peräpuikkoa ja ne antoivat sitten koiralleni levollisen loppupäivän. Jo muutamaa tuntia aiemmin havaitsimme Dinjon pään nykimisen ja sain pidettyä kohtauksen poissa, kun ryhdyin juttelemaan ja rapsuttelemaan koiraa, mutta lopulta kohtaus iski...

Nyt on oloni suhteellisen väsynyt ja epävireinen... Nuo ovat niin kauheita katsoa........

Aamulla klo 6.31 heräsimme Dinjon epilepsiakohtaukseen ...

Kohtaus oli lyhytkestoinen ja lievä. Laitoin peräpuikon, joka sitten tuli heti pois, koska Dinjo kävi ulkoilemassa ja iso asia tulikin heti aamusta... Liekö tuntunut tosi kurjalta ja se piti ulostaa (vieras esine pyllyssä...).

Itse olimme kohtauksen aikana tosi rauhallisia ja kaikki tapahtui isossa yhteisymmärryksessä. Ennen tuntui, että jokaisen kohtauksen aikana jokin asia oli mytyssä ja siitä Kepo aina muisti huomauttaa.

Itsellä olo on edelleen vailla joulumieltä, mutta luulen, että moni muukin kärsii samasta asiasta. Taitaa tulla lumeton joulu . Olisihan tuo lumi hieman valaissut ja ehkä auttaisi masentuneen oloa. Aiemmin käydessäni hoitajan luona hän sanoi, että minulla on keskivaikea masennus. Eilen hän totesi, että minulla on vaikea masennus... No niin se mieli painuu alaspäin...

Jotkut ovat muistaneet minua ja tsempanneet tarpomaan eteenpäin, äitinikin sanoi, että nosta häntä pystyyn vaan, kyllä se siitä... Ok, yritän, äiti, mutta ei tämä niin helppoa ole...

Lokakuusta asti olen ollut nyt sairaslomalla ja en tiedä milloin saan itseni koottua ihmismäiseen muotoon ...

Kuulumisia ei oikein ole ihmeempiä. Tavallaan voisin kirjoittaa omasta huonosta olostani, mutta ehkä se ei nyt kannata...

Koirat jaksavat hyvin, ulkoilevat ja lenkkeilevät runsain mitoin, koska minullahan on aikaa... Kotona en jaksa tehdä mitään ei mikään edelleenkään kiinnosta... . Toivottavasti muut jaksavat paremmin!!!

Koirat ja Kepo pitävät minut pystyssä tällä hetkellä, kiitos heille!

Empä ole jaksanut pahemmin päivittää blogiani...

Alavireisyys on jatkunut koko ajan eikä tunnu siltä, että parempaa olisi luvassa... E V V K!!!! Lääkkeitä menee nyt suuremmalla annoksella ja odotan ja toivon, että ne alkaisivat vaikuttaa. Lääkäri kirjoitti lähetteen eteenpäin ja odottelen yhteydenottoa. Hoitaja kyseli jo sitä, että mitä mieltä olisin sairaalajaksosta? Enhän minä voi koiria jättää!

Koirilla menee "kai" hyvin, saavat lenkkeillä enemmän kuin koskaan. Enhän minä tosiaankaan tuolta sängynpohjalta nousisi ellei koirat herättäisi ja vaatisi ulos aamutarpeilleen... Kaikenlaista olen yrittänyt auspai Meren kanssa harjoitella. Välillä paremmalla onnella ja välillä huonommalla. Tämän sairasloman aikana olen huomannut, että minun kärsivällisyyteni on kasvanut huimasti. En hermoile suotta vaan päivät menevät... Kunhan ei tarvitsisi mennä töihin... PLÄÄH! Minä niin nautin kotona olosta!!! Jos vaan ei tarvitsisi tehdä mitään... Kotityöt ovat kaikki tekemättä. Viime yönä näin painajaisen, jossa Kepo ihmetteli, kun olin pöllyttänyt matot, mutta en ollut pessyt lattioita. Hän kehoitti minua pesemään myös lattiat, jos kerran matot ovat tuulettumassa... No joo...ihan kun kiinnostaisi siivota!

Pari kertaa olen käynyt parilla tallilla siivoamassa, siis mättämässä ihan "sitä itseään", hevosenpaskaa. Siellä hermo lepää ja saa olla ajattelematta mitään tai ajatella ihan hirmuisesti. Enhän minä paljon jaksa ja olen hidaskin, mutta toivottavasti olen saanut muutaman ihmisen hetkeksi nauttimaan pienestä vapaista hetkistä...

Joulu tulee... Ei PRKLE! Siis se on minulle vaikein paikka... En tykkää joulusta! Lahjat, joulukortit, kynttilät, jouluvalot, joululaulut, siivoukset, leipomiset... Ne ahdistavat mieltä, etenkin minun mieltäni ...

Mistä löydän oikean tunteen tulevaan aikaan... Huh...

Päivällä klo 11.04 se taas iski... Dinjo sai kouristuskohtauksen. Kohtaus oli kestoltaan n. minuutin. Se oli samanlainen kuin aiemmat kohtaukset. Sain laitettua Stesolid peräpuikot ja kohtaus pikkuhiljaa rauhoittui. Kävimme hihna ulkoilemassa pihalla ja vietettiin tovi aikaa raikkaassa syysilmassa. Tämä kohtaus jäi päivän ainoaksi, jos ei vielä tässä yön aikana jotakin tapahdu, toivotaan että yö menisi hyvin.

Minä itse olen viime viikolla käynyt lääkärissä ja viettänyt keskustelutuokion hoitajan kanssa. Sairauslomaa jatkettiin 27.11.2011 asti. Lääkkeitä olen nyt syönyt pidemmän aikaa, ainoa vaikutus jonka niistä olen saanut on yököttävä olo. Oksettaa koko ajan, toivon että se pian menisi ohi... Unilääkkeitä tarvitsen, jotta saisin edes jollakin lailla nukuttua...

Päivät sujuvat sumussa. Pelkään kohdata työkavereita ja siksi liikun täällä omilla nurkilla ja mieluummin metsän siimeksessä. Hävettää olla kotona tekemättä mitään, kun muut tekevät minunkin työni ... Mutta minä en jaksa...jos ei olisi koiria niin olisin peiton alla piilossa koko päivän. Kotityöt jää tekemättä ja sekin tuntuu ikävältä... Kepo ei saa tarvitsemaansa huomiota ja taas omatunto kolkuttaa...

Täyttä p...skaa tämä olotila!

Otsikko kuvastaa tätä olotilaa oikein hyvin...

Asioiden pitäisi olla hyvin, mutta minkäs itselleen mahtaa. Lääkehöyryissä taaperran päivän kerrallaan eteenpäin ja huokailut seuraavat askeleitani. Kotona on jollakin lailla hyvä olla... Jos vaan saisi olla yksin kera oman tuskan, voisin jäädän peiton alle ja vaan olla... mutta toisaalta... Onneksi on nuo koirat, jotka vaativat minut aamuisin ylös sängystä, odottavat lenkkeilyjä, ruokaa ja huolenpitoa. Niiden takia saan joka päivä itseni liikkeelle...

Työ... se tuntuu tosi vieraalta ja kaukaiselta. En haluaisi palata oman työn pariin. Ilmapiiri siellä on aivan liian rankkaa. Kaikki kärsivät työolosuhteistaan, sisäilma aiheuttaa ongelmia monille ja sairauslomat ovat joka viikkoisia, milloin on kukakin sairaana... Blääh... Tiistaina on keskustelu hetki hoitajan kanssa, torstaina on lääkäri. Verenpaineet ovat olleet nyt oikein hyvällä mallilla eli ehkä työ aiheuttaa suurimmat paineet vaikka kiire ei ole jokapäiväistä...

Ratsastus... se on eräänlainen lääke...voisiko sanoa huume... Kun istut hevosen selässä ja ratsastuksenopettaja kertoo sinulle tehtäviä, niin sinun tulee joka lihaksella reagoida hevosen hallintaan. Tuossa vaiheessa ei ole ajatuksille minkäänlaisia mahdollisuuksia. Siinä vaan miettii, että mitä tekee pohkeet, vatsalihakset, pakarat, kädet, selkä, istunta, hartiat, pään asento, kädet... Aika paljon liikkuvia osia joilla hallitset suurta ja uljasta eläintä. Kerran viikossa kiipeän hevosen selkään ja unohdan kaiken muun. Ehkä pitäisi tehdä tätä useammin???

Koirien kanssa puuhailut ovat arkipäivää. Juno tallustelee omaan rauhalliseen tahtiinsa pieniä lenkkejä ja kotona se haastaa Kepoa mukaan sen omiin leikkeihin (näiden kahden suhde on tullut tosi läheiseksi).

Dinjo on oma ihana itsensä, häntä heiluu, naamasta kuvastuu iloisuus ja huikea leikkimielisyys. Pihalla harjoitellaan tottista ja näyttää Dinjo nauttivan.

Merelle olen opettanut uusia temppuja ja sekin näyttää tyytyväisenä ottavan vastaan kaikenlaista hauskaa. Pihatottikset sujuvat mallikkaasti. Maahanmeno liikkeestä alkaa olemaan jo aika nopea. Seuraaminen sujuvaa, sivulle tulo tuntuu olevan nyt se hyvä juttu (jota pyydettiin treenaamaan). Luoksetulo on nopea ja täsmällinen (olen saanut sen ihmeellisen sivuliikkeen pois, ainakin toistaiseksi). Kavereiden kanssa olisi mukava lähteä joskus treenaamaan, mutta ei nyt vähään aikaan ennenkuin saan koottua palaset, jotka olen levittänyt ympäriinsä.

Loppuun kuva maailman parhaista kavereista  

Tänään kävin työterveyslääkärillä... Hoitona masennuslääkkeet ja unilääkkeet, kahden viikon sairausloma... Töissä kun kerroin yhdelle työkaverilleni, niin en enää jaksanut vaan pillahdin itkuun... Hyvä työkaveri lohdutti ja sanoi, että kyllä tästä noustaan... Toivon todella niin... Mielessä on työparin jaksaminen, nyt hän joutuu tekemään kahden ihmisen työt ... Pahus... Olen vaan niin niin väsynyt...

Iltaahan ei sitten yhtään piristänyt se, että Dinjo sai taas kaksi kouristuskohtausta klo 18.34 ja siitä n. kymmenen minuutin päästä seuraavan. Ensimmäisen kohtauksen aikana ehdin laittaa kaksi Stesolid suppoa ja ne jopa pysyivät sisällä. Tämä ensimmäinen kohtaus oli laatuaan erilainen kuin aiemmat siinä suhteessa, että Dinjo lepäsi kouristuskohtauksen jälkeen syvässä unessa vielä tovin aikaa. Sitten se nousi ylös ja ravisteli turkkinsa samaan tyyliin kuin ennenkin. Koira oli tällä kertaa pissannut suuren lätäkön alleen...

Ajattelin, että raitis ilma tekee hyvää ja lähdin Dinjon kanssa pihalle. Rauhalllisesti kierrettiin pihaa ja sitten turkin pesuun. Siellä suihkuhuoneen lattialla sitten iski uusi kohtaus. Aika rajun oloinen vaikka se oli kuitenkin aivan samanlainen kuin aiemmat kohtaukset. Jäähdyttelin samalla Dinjoa viileällä vedellä ja rauhoittelin silitellen ja jutellen tuolle mustalle hurmurille... Taas se tuntui pahalle... Täytyy varmaan itse ottaa omista masennuslääkkeistä tupla-annos, jos Dinjo saa kohtauksen, ehkä minä sitten taas jaksan...

Nyt nappaan unilääkkeen ja kömmin punkan pohjalle ja ristin käteni kyynärpäitä myöten toivoen, että tulisi taas piiiiitkäää kohtaukseton aika... Please, tahtoo vaan olla!!!!!

Olen nyt sitten "silmä kovana" seurannut Junoa ja saanut hyviä kommentteja sekä tsemppauksia. Kiitos niistä !

Juno näyttäisi taas voivan paremmin. Askeleet kulkevat suoraan ja vino päänasento on poissa. Hieman vaisumman oloinen on tuo ihana vanhus, mutta ei kai sitä vanhalla iällä enää hirmuisesti jaksa innostua... Kiitettävästi juo ja syö sekä hoitaa ulkoilut. Junohan saa valloittaa omaa pihaansa oikein ajan kanssa. On se hyvä, kun piha on aidattu ja koirilla tilaa temmeltää.

Dinjolla puhkesi taas takajalkaan hotspotti, pahus vieköön! Mere yrittää innoissaan nuolla kipeää kohtaan, jota myös Dinjo yrittää liiankin kanssa itse hoitaa. Puhdistusta ja lääkitystä senkin suhteen.

Yllättävintä oli tänään klo 17.15 puhelu... Katsoin numeroa ja huomasin, että se on kaupungin numero. Ajattelin, että kuka työkavereista soittaa, mutta se oli työterveyslääkäri???! Kyseli kovasti vointiani... Hän oli saanut minun toimittaman kahden viikon verenpaineseuranta lappusen ja hämmästeli korkeita lukemia. Varmisteli useaan otteeseen, että onko ollut rintakipuja tai onko tapahtunut jotakin muuta merkittävää, jolla olisi moiset muutokset selittyneet... Ei mitään ihmeellistä muuta kuin mielen huono kunto... No, keskiviikkona sitten keskustelen lääkärin kanssa tarkemmin... Plääh... En vaan jaksaisi... enää...

Tarkkaakin tarkemmin seuraan koiramme Junon vointia, nyt 10 v 2 kk.

Tänään huomasin eräänlaisia oireita jostakin... Juno kulkee pää hieman vinoon käännettynä ja painettuna alaspäin vasemmalle. Silmissä näkyy pientä hermoston nykimistä... Kävellessä ilmaantuu myös hieman koordinoimatonta kävelyä, koira horjahtelee liikkuessaan. Olen huolissani . En kuitenkaan ole niin huolissani, että etsisin eläinlääkärin käsiini. Kepo lähti reissuun ja palaa huomenna illansuussa. Juno syö. ulkoilee ja hoitaa tarpeensa ihan hyvin, on iloinen hännänheiluttaja ja rapsutusta vaativa hoffiukko, niinkuin pitääkin. Ikä huomioiden kaikenlaiset asiat ovat tällä hetkellä mahdollisia, kolottaahan meitä kaikkia, kun ikää tulee lisää.

Tämä ei vaan tarvitsisi tapahtua juuri nyt, kun oma jaksaminen on ihan hiuskarvan varassa. Toivottavasti emme joudu tekemään vaikeita päätöksiä ihan vielä. Haluaisin jatkaa Junon kanssa pidempää, mutta Luoja yksin tietää milloin viimeinen hetki koittaa... Sniif...

Voiko maailma enempää romahtaa...
Voiko yksi ainoa A4 kokoinen paperi kertoa ihmisen olotilasta...
Kuinka kysymykset ja vastaukset kertoisivat enemmän kuin tuhat sanaa... mutta lopputulos depressiohoitajan huoneen seinien sisäpuolella oli seuraava: Minulla on vaikea masennus... Höh... minähän tiesin sen, en kai muuten hakisi apua tähän onnettomaan olotilaan...
 

Kovasti kehoitti hoitaja harkitsemaan sairauslomaa, lääkkeitä ja jopa sairaalahoitoa... Luulin olevani vahva... jotta jaksaisin kaiken totuuden, mutta...

Ensi viikolla tohtorisedän vastaanotolle...

Koittakaa kestää!

PS. Onneksi mulla on koirat ja Kepo!

Dinjon verikokeen tuloksesta soitettiin eilen. Tulos on pysynyt samalla tasolla ja nyt noiden kohtausten myötä mietitään lääkeannoksen nostoa, mutta vain jos se todella on tarpeen. CT-kuvaa mietitään edelleen, koska rahalla on kuitenkin suuri merkitys tähän operaatioon.

10.4.2008 17 µg/ml
29.8.2008 18 µg/ml
4.12.2008 18 µg/ml
1.4.2009 19 µg/ml
14.9.2009 17 µg/ml
11.12.2009 20 µg/ml
17.3.2010 23 µg/ml
29.7.2010 21 µg/ml
16.9.2010 24 µg/ml
13.12.2010 26 µg/ml
3.3.2011 26 µg/ml
7.7.2011 26 µg/ml
17.10.2011 26 µg/ml  uusin tulos

Kaikenlaista on tapahtunut... Minulla on huomenna aika hoitajalle ja teemme ns. masennusseulan. Tämän tuloksen kanssa sitten ensi keskiviikkona menen tapaamaan työterveyslääkäriä. Tiistaina eli eilen otettiin kaikenlaisia verikokeita ja kaksi viikkoa tuli seurattua huimia lukemia verenpaineen suhteen. Minulla on lääkitys ollut jo useamman vuoden, mutta ehkä sitä on nyt syytä tarkistaa?

Olen erittäin väsynyt ja haluan vaan käpertyä peiton alle ... Toivottavasti tämä ei ole toistoa vuodelta 1999, jolloin kärsin masennuksesta. Sinä vuonna sain häädettyä suurimman osan ystävistäni, jotka eivät ehkä kuitenkaan olleet ystäviä, koska en ole heistä sen koommin kuullut. Nytkin olen saanut useammalle henkilölle pahan mielen omalla huonolla käytökselläni... En voi asialle mitään, koska tällä hetkellä mikään ei merkitse mitään. Toivon vaan, että pääsisin pois tästä ahdistuksesta...

Raha-asioihin olen yrittänyt saada selkoa ja näyttää siltä, että vihreä valo palaa sillä linjalla eli mahdollisuudet omaan hevoseen nousevat koko ajan... Tarkkaan harkitsen asiaa...

Koirat voivat olosuhteisiin nähden hyvin. Tottistuokioita on joka koiralla, joka päivä. Pihalla ja lenkeillä kaikki saavat laatuaikaa ja yhdessäoloa emännän kanssa. Kepo ulkoilee mustien hoffien kanssa ja ehkä nauttii olostaan. Käsi vihoittelee edelleen ja sairausloma jatkuu vuoden loppuun.

Torstaina oli tarkoitus käydä eläinlääkärille Dinjon kanssa, mutta yllättävistä seikoista johtuen siirsin kokeiden ajankohdan maanantaille. Eli ensi viikolla kuulen jo jotakin vastauksia tuloksista.

Muuten voisi sanoa, että elämä sujuu... jotenkin... Sama alakulo jatkuu ... ...

Odotan vastausta viestiini, toivottavasti pian kuulen mihin liemeen olen taas itseni sotkenut... Vai eikö viestini ole tavoittanut vastaanottajaa...Saattaahan olla että viesti katoaa bittiavaruuteen...vai?

Onkohan ihan aikuisten oikeesti mitään järkee kirjoitella tänne, kun aina on vaan masentunut olo eikä tiedä mitä elämältä tahtoo?! No jos ei jaksa kirjoitella, niin ainahan tänne voi laittaa ihan "oikeita uutisia", jos minulla niitä joskus olisi. Pahus, kyllä taas sapettaa...

Koittakaa te muut pitää lippu korkealla!